Stockholm Discgolf Open 2011

[AMA]

http://sdgo.se/resultat/2011/pargolf2011.htm

Aika kovalta kyllä kuulostaa 18 väylää 41:llä heitolla...

[jiiärrä]

Paulit ovat kovassa vedossa. McBethillä jo kaksi jenkkilän kansallisen sarjan osakilpailuvoittoa tältä vuodelta ja Ulikin on käynyt lähellä kärkeä.

[Jaani]

Tämä teksti ei kritisoi ketään erityisesti, vaan on omaa pohdintaa siitä, miksi esimerkiksi itse olen alisuoriutuja. Kuten moni muukin.

Mikä mättää avoimessa sarjassa?

Miksi maailman kärki on niin kaukana eurooppalaisilta? Miksi suomalaistähdet eivät pärjää edes tutulla radalla? Nyt kun sekä Markus Källström että Jesper Lundmark ovat huhujen mukaan lopettelemassa aktiiviuraansa, meinaa mantereiden pelitaso keikahtaa roimasti lännen puolelle. Vain Tanskan KJ Nybo voi parhaimmillaan kolkutella kirkkainta kärkeä, ja tietenkin Jussi Meresmaa aina silloin kuin kisoihin pääsee. Huippujunioreita ja nuoria, nousevia tähtiä on toki Suomessa, mutta riittääkö se ihan kärkeen asti?

Merkittävin osatekijä on tietenkin puttipeli, joka on amerikkalaisilla parin pitkän draivin päässä suomalaisten tasosta. Dave Feldberg murjotti treenikorilla, että hän on tässä kisassa mokannut historiallisen paljon 7 metrisiä putteja, jopa kuudesti. Meikäläisittäin kuusi sisäänlaitettua puttia tuolta etäisyydeltä merkkaa onnistunutta puttipäivää. Ero on siis melkoinen. Perusputtien lisäksi jenkit upottavat pitkiä askelputteja ihan arkipäivän rutiinilla.

Mutta ei tämä korjaannu vain treenillä, vaan asenteen peliin on muututtava. Havainnoin seuraavaa:

Nikko meni tuttuun tapaan kierroksen jälkeen korille puttailemaan, ikäänkuin aikaa tappaakseen. Mitäs siinä muutakaan seuraavaa kierrosta odotellessa. Muut jenkit höpöttelivät niitänäitä ja välillä vähän viskelivät pannua leikkimielellä. Kaverit pitivät hauskaa.

Suomalaisporukka, siis myös minä, kerääntyy kierroksen jälkeen noin kahden tunnin terapiaistuntoon, missä kerrataan pääosin mokia. Mokat muistetaan, vaikka luultavimmin kierroksella sattuu jotain kivaakin. Ihan kuin kisattaisi myös surkeimman mokan tittelistä tulosten ohella. Onhan se surkeaa mokata 3 metrinen putti, mutta pitäisi se myös voida jättää sinne kierrokselle. Mutta ei pysty!

Näyttää myös siltä, että kun suomalaispelaaja jättää itselleen kymmenenmetrisen putin, on se todennäköisemmin hyvä, ainakin osuu, kuin sellainen seiskametrinen perustuuppaisu. Syy tähän on ehkä se, että pitkän putin saa mokata. Se ei haittaa, sattuuhan tuota. Mutta lyhyt putti on NOLOA missata, joten ei muuta kuin syke ylös ja jännittämään. Senhän voisi ajatella myös niin, että lyhyt putti on paljon helpompi kuin pitkä, laitan sen siis todennäköisemmin sisään. Mutta ei pysty!

Ja saisiko kisaaminen olla hauskaa? Siis onhan se, mutta jotain siinä on, että lähdetään tekemään suoritusta, hyvää tulosta. Uskoisin, että jenkit pitävät hauskaa radalla ja tauolla niinikään. He ovat sentään tekemässä harrastuksestaan ammattia, mikä on aika mukava juttu. Kisaan lähdetään siis niin, että "on pakko onnistua, muuten olen surkea pelaaja. Jengi varmaan nauraa viikkokisoissa, kun ei pää kestä. Ja eihän se kestäkään, mitä tässä pelaamaan. Mutta nyt näytetään kuka on kuka, kaikki peliin." Veikkaanpa, että menemällä kisoihin vähän pelaamaan frisbeegolfia ja heittämään siistejä heittoja tulee tulos itsestään mukana. Siisti heitto ja hyvä fiilis tarkoittaa yleensä hyvää tulosta. Se tulee itsestään sivutuotteena, miksi siis turhaan hakea tuota sivutuotetta pääasiassa. Ei vissiin pysty...

[letiss]

Jaani voi hyvinkin olla oikeassa, mutta oma kokemukseni, mikä pohjautuu joidenkin suomalaisten
osalta tietoon, joidenkin osalta (+kaikkien jenkkien) erilaisiin nettifoorumeihin antaa ymmärtää
hyvinkin yksinkertaisen syyn heidän paremmuuteensa eli harjoitusmäärä.

Juho kirjoitti omassa jutussaan/blogissaan (niitä on muuten mukava lukea), että on päässyt ihan hyvin pelaamaan,
pari kertaa viikossa.

"Sveitsin kisan jälkeen olen käynyt heittämässä enemmän kuin pitkään aikaan (keskiarvolla noin 2 krt/vko)."

Tämä muutama kerta viikossa tuntuu monilla muillakin olevan aika yleinen tahti. Mikä on tietenkin
ihan ok ja homma on mukavaa, mutta omasta mielestäni on epärealistista odottaa, että pystyisi haastamaan
jo lähtötasoltaan hieman paremmat jenkit noilla määrillä.

Jos luette jostain esim. Feldgergin tai Nikkon harjoitus/heittomääriä, niin erohan tulee siitä. Nikko esim. kertoi
vetävänsä 2h puttitreenin ennen kisan avausrundia.

Mun mielestä on turhaa hakea yliluonnollisia selityksiä tähän asiaan. Toistojen kautta tulee itseluottamus ja jos toistojen
määrässä jäädään viikottain satoja suorituksia, niin miten voidaan odottaa eron kaventuvan ?

[Jani]

Näyttivät aika nuorilta pojilta nuo kärkipään jenkit. Todennäköisesti ovat aloittaneet pikkupoikina, jolloin luonnollisesti parhaiten oppiikin lajia kuin lajia. Jos Suomessa on vaikkapa 10 junnua, jotka harjoittelelevat lajia tosissaan, jenkeissä niitä on varmaan monta sataa. Ja suurin osa suomalaisista lienee aloittanut vasta yläasteiässä. Nämä ovat puhtaasti olettamuksia.

[Jaani]

Joo, mutta on tuo Dave aika vanha jo, ja ihan hyvin peli kulkee. Mutta ero myös ruotsalaisiin on iso. Heidänkin puttinsa on huomattavasti parempaa kuin suomalaisten.

En tiedä tuosta harjoittelun ja luottamuksen korrelaatiosta. Itselläni ei toiminut kun sitä yritin. Njaa, taisi kuitenkin mennä paremmin, kuin nykyään, kun koetan toisin päin.

Tämän voisi siirtää Henkinen Peli -threadiin, jos joku jaksaa.

[AMA]

Ei myöskään pidä unohtaa sitä seikkaa, että lähes kaikki menestyvät jenkit asuvat lämpimämmillä seuduilla, jolloin voidaan vetää täyspainoista treeniä läpi vuoden. Ei tule mitään ikäviä katkoksia ja voidaan odottaa jatkuvaa kehittymistä. Suomalaisilla menee yleensä alkukausi aikalailla talviterässä ja vasta loppukauteen saadaan se terävin kisakunto. Harmi vain, että silloin alkaa yleensä olla jo kausi ohi.

Mulla oli vähän aikeissa osallistua Memorialiin tän vuoden maaliskuussa, mutta tarkemmin asiaa mietittyäni en halunnut mennä kovatasoiseen kisaan vaikealle radalle täysin talviterässä 4kk tauon jälkeen. Hallissahan pääsee treenaamaan silloin tällöin, mutta ei se 20m heitto keihäspressuun paljoakaan frisbeegolffissa auta. Vaikka kisareissulla varmasti hauskaa olisi ollut joka tapauksessa, on se mukavampaa, jos voi edes jotenkin luottaa heittoonsa.

Sitä en ole koskaan oikeastaan ihmetellyt miksi jenkit ovat lajissa parempi kuin suomalaiset. Onhan lajia harrastettua siellä paljon kauemmin ja suurin osa Eurooppaan eksyneistä pelaajista ovat ammattilaisia ja pelaavat työkseen. Tällöin on vaikea suoraan verrata päivätöissä käyviin suomalaisiin. Se mikä itseä ihmetyttää on ero ruotsalaisiin. Heillä on suurinpiirtein samat treeniolosuhteet, melkein puolet vähemmän PDGA-jäseniä, mutta silti moninkertainen määrä tonnin miehiä suomalaisiin verrattuna. Suomessa on siis poikkeuksellisen paljon amatöörejä, junnuja jnejne ja jostain syystä ei haluta ottaa sitä seuraava askelta avoimeen ja kovempiin kilpailuihin. Onko ruotsalaiset sitten kilpailuhenkisempää kansaa vai mistä moinen voisi johtua?

[Jaani]

Ruotsalaiset eivät pelkää virheitä. Onhan se nähty lätkässäkin yleensä, että Suomem johto kuihtuu äkkiä, kun alkaa vapina ja seiftailu.

[jiiärrä]

En tiedä, mutta luulen, että Ruotsissa on ollut pidemmän aikaa laajempi pohja, mistä ponnistaa. kilpailukin lienee ollut kovempaa, kun siellä on avoimen maailmanmestareita vuodesta 1993 alkaen miehissä ja 2004 naisissa.

Kuten aiemmin kirjoitin Järva rankaisee, jos puskee liian kovaa taitojensa rajoilla tai yli. Tällöin ei ole ihmekään, että Jaanin kuvaama tilanne sattuu tuloksissa asti. Ruotsissa sattaa olla sellainen etu, että siellä on menestymisen kulttuuri ihan erilaista. Suomessa ollaan denffikulttuurin kärjessä Sitä on kyselty ulkomaisilla foorumeilla ja juteltu ulkomaalaisten kanssa ja kaikki on H. Moilasena siitä, että WTF? Aina saa olla selittelemässä.

Kun on kipeä, on kipeä, minkäs teet, mutta Suomessa lyödään yhden huonon kiessin takia rukkaset naulaan herkemmin kuin monissa muissa paikoissa. Kun katsoo ratingeja jokaiselta avoimen pelaajalta, ei tarvitse kauhean alas mennä kärjestä, kun löytyy pelaajia, jotka ovat pelanneet ainakin yhden kiessin alle oman ratingin. So what, sitä sattuu. Osa pelaajista on silti ihan hyvillä sijoilla yhdestä alisuorituksesta huolimatta. Avain menstykseen on pompata huonosta heitosta takaisin ja olla täydessä terässä seuraavassa heitossa. Sama pätee huonon kiessin jälkeen. Miten kukin sen tekee vaihtelee, kun ihmiset ovat erilaisia ja tiedot ovat erilaisia. Pääasia on löytää keinot oman pään kylmänä pitämiseen.

Vanha sanonta sanoo, että täydellinen on kyllin hyvän pahin vihollinen. Ei auta heittäytyä rähmälleen maahan potkimaan ja takomaan maata, jos ei saa joka väylälle holaria. Realististen odotusten asettamisessa on etunsa. Varsinkin odotusten alentaminen pahoissa olosuhteissa. Ei aina kannata paiskata täysillä myrskyssä vastatuuleen, joskus seiftaus tuo parhaat tulokset. Riskin ja palkinnon arvottaminen taitojen ja väylän mukaan voi epäonnistuessaan pilata kisan, jos puskee liikaa rankaisevalla väylällä. Liikaa nössöily ei ainakaan kehitä taitoja, eikä luultavasti anna yhtään pitkää puttia koskaan, jos aina heittää korista lyhyeksi, joten rajansa kaikella molempaan suuntaan.

[az_kip]

Mielenkiintoista pohdiskelua henkisestä pelistä ja harjoitusmääristä.

Maailman huipulla missä tahansa lajissa pitää harjoitella vähintään 6h viikossa. Eli tunti päivässä ja yksi lepopäivä. Mutta 2-4h päivässä ei ole mitenkään harvinaista ja siihen määrään pitäisi tietenkin pyrkiä.

Harjoittelun on vaikutettava positiivisesti itse kilpailusuoritukseen. Jos näin ei ole, niin itse harjoittelussa tai kilpasuorituksen toteuttamisessa on jotain vikaa, joka on korjattava. Toisin sanoen harjoittelemattomuus ei voi ratkaista sitä ongelmaa.

Valmentaja on se henkilö, joka näkee ulkopuolisen silmin valmennettavan tilanteen ja pystyy siinä auttamaan. Frisbeegolf on varmaan niitä harvoja lajeja, jossa valmennus-kulttuuria ei vielä ole.

Henkiseen puoleen on myös olemassa valmennusta. Olen ihan mielenkiinnosta vaihtanut sähköpostia pallogolfin mentaalivalmentajan Jukka Routamaan kanssa ja hän olisi kiinnostunut jakamaan ja soveltamaan oppejaan frisbeegolfin puolelle - tietenkin maksua vastaan.

Eli ei kun liitto kasamaan kilpapelaajarinkiä ja leiritystä pystyyn. Sinne hyvät videolaitteisto, jolla voidaan analysoida tekniikoita ja vaihtaa treeni- ja tekniikkavinkkejä. Leiritys auttaisi ehkä myös hyvän hengen nostattamisessa ja hauskuuden tuomisessa pelaamiseen. Ja sitten joku heebo luennoimaan henkisestä puolesta.

Näillä Routamaan sivuilla on mielenkiintoisia artikkeleja, joilla pääsee hyvin itsekseenkin alkuun: http://www.mentalcoach.fi/

[Tapanote]

Suomalaisporukka, siis myös minä, kerääntyy kierroksen jälkeen noin kahden tunnin terapiaistuntoon, missä kerrataan pääosin mokia. Mokat muistetaan, vaikka luultavimmin kierroksella sattuu jotain kivaakin. Ihan kuin kisattaisi myös surkeimman mokan tittelistä tulosten ohella. Onhan se surkeaa mokata 3 metrinen putti, mutta pitäisi se myös voida jättää sinne kierrokselle. Mutta ei pysty!

Tämä ihmetytti itseäni myös kun alotin kisaamisen vuosi sitten. Kaikilla menee aina jokainen kierros huonosti, vaikka pelaisi miten. Jos ei tavarat lennä, niin denffaamassa ainakin ollaan koko ajan.

Mikä huolestuttavinta, en ole enää sitä viime aikoina niin pannut merkille. Ilmeisesti olen oppinut että se kuuluu lajiin, ja luultavasti alkanut itse tehdä samaa. Siis kertailla kiessin kämmejä.

Yksi syy siihen, että muistellaan epäonnistumisia on varmasti se, että kun jutuissa pelaa huonosti, ei saa retostelijan leimaa, minkä luonnollisesti saisi jos kehuisi omia suorituksiaan.

Sivusin blogissani jokin aika sitten aihetta siinä, että olen huomannut saavani joskus hieman outoja katseita kanssapelaajilta kun pahatkin kämmit sivuutan naureskellen ja sanomalla "voi hitsi".

Itselleni se sopii, enkä ole toistaiseksi kisassa mokelluksiin jumittanut. Mutta ymmärrän myös sen, että joku voi ajatella niin, että en ota peliä tarpeeksi tosissani, enkä voi koskaan kehittyä jos en vaadi itseltäni enemmän.

[Jaani]

Pelkääköhän tämä mies mokaamista. Onkohan hän epävarma? Mitä jos missaan, nauraakohan kaverit?

Tälle mentaalihallinnan tasolle kun pääsisi, niin voisi upota kuudestakin metristä.

[paspartuu]

Katos vaan täällä on otettu hienoja pointteja esiin! Tässä jotain mihin takerruin lueskellessa.

Oon myös pitkää miettiny että mistä johtuu suomessa tää denffaus muoti-ilmiö. Tyyliin "mä denffaan ja oon cool ku mua ei kiinnosta" whaaat?

Seuraava mikä tuli mieleen tätä ketjua lueskellessa on se. Että ite painotan kierroksella tekemiäni virheitä PALJON enemmän ku hyviä suorituksia. Tavoitteena (ilmeisesti muista poiketen) parantaa virheitä seuraavalla rundilla. Ne bogit on helpompi parantaa par:ksi kuin par birdieksi.. Toki yleensä ruokatauolla muut kertoo triplabogeista, ja mä 20m hyppyputeista..

Harjotusmäärä.. Ite en heitä harkkarundeja kuin 1-4 viikossa. Vaikka mielenkiintoa riittäis enempäänkin, niin terävin näpäys lähtee draivista jos heittää kolmena päivänä putkeen, ja siinä vaiheessa kehitys alkaa menemään väärään suuntaan. Yleensä ennen kisoja 2 päivän tauko vähintään.

Ja lopetus viestille: puttipeli on tärkeintä! over and out

[Frisbeezer]

Hyvä aiheen avaus. Tukholman kisa osoitti taas sen, mikä ero on ammattilaisella ja amatöörillä.

Maailman kärjen tasoero vain kasvaa jatkossa suomalaiseen ja ruotsalaiseenkin keskitasoon.
Vaikka laji tuli varhain Suomeen, meillä on aloitettu oikea kilpaurheilu vasta 2000-luvulla. Ensimmäiset 20 vuotta lajin parissa puuhasteltiin.
Suomessa tapahtui muutos 2005 EM-kisoissa. Tämän jälkeen moni on alkanut ottaa frisbeegolfin ihan vakavana lajina.
frisbeegolf-ammattilaisena ja entisenä junnuna tiedän, että kaikki junnut ja aloittelijat tarvitsevat esikuvia ja esimerkkejä. Kun tulin lajiin 94
esimerkkinän oli Vihiojan 9-väyläinen puistorata ja muutama kumisaappaissa lajia harrastava henkilö. Ei sellaista voinut ottaa vakavasti.
Tarvittiin Tukholman avoimet 1996-2001 ja USDGC 2004, että ymmärsin mitä lajista voi tulla. Kahden viikon päästä Nokialla pelataan European Open,
joka on esimerkkinä tämän hetken nuorille ja aloittaville pelaajille.

Tullakseen erinomaiseksi frisbeegolfissa tarvitset lahjoja, heittokättä ja erityisesti oikeaa asennetta. Toki sinun pitää harjoitella määrällisesti paljon ja laadukkasti. Kilpailutilanteet ovat arvokkaita treenejä. Ne jotka pelaa eniten, kehittyvät eniten. Lajimme on hyvin läheistä sukua golfille, jossa pärjää ainoastaan henkisesti vahvimmat. Sama pätee frisbeegolfissa. Henkisella tasolla olemme kaikista eniten jäljessä muita huippumaita. Vessan peili on se tärkein syy, miksi ei putti uppoo tai avaus osu väylälle.

Kerron esimerkin: Christian Sandtsröm on hyvä ystäväni. Aloitimme samaan aikaan ja tutustuimme jo junnuna. Christianista näki heti, että hänestä tulee huippu. Miksi. Hän tiesi, mitä se vaatii ja oli valmis tekemään kaiken sen eteen. Hän harjoitteli huippuvuosinaan 30 tuntia viikossa pelkästään frisbeelajeja.
Hän ymmäsri, että mikäli hän rakentaan fysiikkansa ylivertaiseksi muihin "heittelijöihin" nähden, hänen on paljon helpompi menestyä. Parhaina vuosinaan (98-01) hän oli maailman paras frisbeenheittäjä. Epäonnekseen hänen mentaalinen puoli ei ollut tarpeeksi vahva ja hänestä ei koskaan tullut maailmanmestaria frisbeegolfissa. Kaikki muut lajit hän hallitsi suvereenisti. Tästä todisteena pituusheiton ja matkakoppauksen ME:t.

Juuri siksi frisbeegolfissa pärjää vain henkisesti vahvimmat. Nikko Locastro on tällä hetkellä tässä maailman paras. Pelottaa ajatella, jos jenkit jossain vaiheessa keksivät fysiikkatreenin merkityksen tässä lajissa...

[AkuF]

Oli hauskat kisat ja vaikka en ihan junnujen top 3 yltänyt (4. sija) niin hieno rata ja muutenkin oli hauskaa kisata. Kun tässä on nyt puhuttu tästä henkisestä puolesta ja kuinka kierroksen jälkeen valitellaan huonoista heitoista niin on pakko myöntää että itsekkin sorrun muistelemaan huonoja heittoja, mutta aina ennen kuin lopetan niistä valittamisen totean vaan kaikki hyvät heitot ja siihen se jääkin. En jää ajattelemaan huonoja heittoja seuraavalle kierrokselle. Kierroksellakin vedän jos tulee huono heitto niin "ei voi mitään asenteella" joten ne unohtuu aika nopeasti.