Henkinen peli

[kana kot kot]

kirjotin eka hirveen litanian, kun oon itekki romahdellu melkosesti kisoissa ja pyöritelly näit juttui, et miksi näin käy? sitten tajusin, että mä vaan toistin muitten jo mainitsemia näkökulmia, totta jokainen sana...

mä väitän että kaikki on loppujen lopuksi kiinni itsevarmuudesta. jos pelkää että jotain tapahtuu ni se todennäkösesti myös tapahtuu tai sitten peli kärsii tosipaljon siitä että varoo liikaa.

itsevarmuutta on helppo parantaa harjoittelemalla... harjoitus tekee mestarin sanon minä. paska harjoitus tekee kiukkuisen romahtelian.

[Antero]

Luettuani useita mielenkiintoisia kirjoituksia ymmärrän hieman paremmin, että miksi monet pelaajat todella suuttuvat minulle kun hymyilen heidän epäonnistumisilleen - tai jopa nauran ääneen.

Minua on sitten helppo syyttää siitä, ettei oma pää kestä. Ja kun se ei kerran kesta itsen aiheuttamia menestyspaineita, niin ei se kestä jonkun kieroutunutta huumoriakaan.
- - - -

Miksei voisi vain yrittää pelata rennosti ajattelematta muiden onnistuneita suorituksia? Kun keskittyy vain omaan peliin ja hyvään fiilikseen, niin peli sujuu helpommin.
Jos vastustaja tekee yhden tai monta onnistunutta suoritusta, niin miksi sitä pitää katsoa kateellisena kun siitä voi myös aidosti iloita?

Itse olen huomannut, että huonon päivän ja surkeiden suoritusten aiheuttama hetkellinen pahaolo on mahdollista kääntää nopeastikin ympäri hyväksi oloksi. Täytyy vain päässä visualisoida mieleen hyvän fiiliksen ja jonkin onnistumisen aiheuttama hyvä olo ja keskittyä ajattelemaan sitä hyvää fiilistä.
Sitä kutsutaan myös itsesuggestioksi.

Poimalalla on kyllä hyvä pointti siinä, että kun pysyy ennalta tehdyssä suunnitelmassa aivan järjestelmällisesti, niin tulos paranee paljon. Ei tule niitä romahduksia ja tulee paljon enemmän onnistumisen elämyksiä. Tästä on taatusti paljon apua.
Tämä vaatii aika paljon tahtotilaa ja keskittymistä, mutta on aika helppo toteuttaa kun lähtee kierrokselle suunnitelman toteuttaminen mielessään. Asenteesta kiinni aika paljon.

(Itse en todellakaan ole hyvä henkilö antamaan neuvoja kilpailijoille, sillä en omaa kilpailuviettiä juuri lainkaan).
Aihe on silti erittäin mielenkiintoinen.

[Ari]

Hienoa keskustelua

Itsellä tuntuu hajoavan peli (ehkä pääkin) aika helposti. Yksi virhe johtaa liian helposti ns. superheittoon jolla paikataan tilanne ja palataan normipeliin. Ei vain tahdo onnistua kun oikeasti ei osaa superheittoja. Tästä sitten seuraa, että ollaan "pelisuunnitelmaan" nähden miinuksella jo paljon ja paha mieli on valmis. -> henkilökohtaista kiukuttelua ja ihmettelyä, että voiko ihminen olla näin huono

Olen onnistunut joissakin kisoissa paljolti sen takia, että olen onnistunut unohtamaan pelisuunnitelmat ja tuloksen laskemisen. Tästä seuraa jokaiseen yksittäiseen heittoon ja vain siihen heittoon keskittyminen. -> tuntuu auttavan lopputuloksen paranemisena.

Antero puhui oman pelin pelaamisesta. Kuulostaa hienolta. Itse onnistuin lähes romahtamaan tänä vuonna Nummelan SM-osakilpailun toisella kierroksella onnistuneen ensimmäisen kierroksen jälkeen. Pääsin kakkospooliin heittämään "isojen poikien" kanssa. Pojat osaavat heittää paremmin ja heittivätkin lentokenttäväylillä hienosti. Lankesin yrittämään "isojen poikien" heittoja sillä seurauksella että ylimääräisiä heittoja tuli rajusti. -> paha mieli ja ensimmäinen birdie Harjun tutulla radalla vasta 11 väylän jälkeen... Unohdin siis pelata omaa peliä ja yritin pelata omaa osaamistani paremmin. Ei hyvä

Uskoisin että voisi olla omalle pelille hyvä tilanne pystyä tunnistamaan oman pelaamisen rajat. Kuinka usein pystyn pelaamaan 18 väylää hyvin. Omalle kohdalle on tainnut osua tänä kesänä kaksi hyvää 18 väylää (ja silti siellä olisi voinut mennä vähän paremminkin)... Pitäisikö osata tunnustaa, että normirundille tulee virheitä? Kävin Tukholmassa oppitunnilla. Heitin ensimmäisen kierroksen Avery Jenkinsin kanssa. Taisi olla isoin oppitunti frisbeegolfista. Ei siksi että Avery oli niin hyvä vaan siksi että Avery ei ollutkaan täydellinen vaan tuuppaili virheitä niinkuin muutkin vaikka onkin rankingissä aika korkealla... Tukholman finaalissa nähtiin hienoja heittoja, mutta myös isoja virheitä vaikka asialla olivat maailman parhaat heittäjät. Jos parhaatkin tekevät virheitä niin miten se oma pää ei kestä virheiden tekemistä kilpailussa?

Omalla kohdalla harjoittelua vaatii sekä heittäminen että pää. Pään toimiminen voisi auttaa suorittamaan useammin kierroksen niin hyvin kuin osaa.

[tumpsi]

hehe.

seuraava ei ole Herran Totuus, vaan mielipide.
hyvät heitot ei ratkase, vaan huonot. suuri osa vaikkapa sm-tourille osallistuvista pelaajista pystyy teoriatasolla pelaamaan voitosta. jostain kumman syystä voitosta pelaa kuitenkin vain kymmenkunta kärkikastin ritaria. miksi? siksi, että niillä kymmenellä on taito palautua huonoista hetkistä omalle tasolleen, eivätkä he ajaudu tuohon superheiton saalistukseen. aika harvoin edes maailman korkeimmalle rankatut pelaajat pelaa virheettömiä kierroksia.

[Jani]

Kukaan ei todellakaan heitä joka heitolla parhaita heittojaan. Se pitää tiedostaa. Huonot heitot on helpompi hyväksyä kuin tyhmät heitot. Jos minulla on jokin henkinen vahvuus, on se siinä, että en pysty syyttämään mitään ulkoista tekijää omista virheistäni. En myöskään anna minkään häiritä itseäni; ei haittaa, vaikka joku viheltelisi Kwai-joen siltaa putatessani tai jonglööraisi kiekoilla korin takana.

[Jaani]

Miksei voisi vain yrittää pelata rennosti ajattelematta muiden onnistuneita suorituksia? Kun keskittyy vain omaan peliin ja hyvään fiilikseen, niin peli sujuu helpommin.
Jos vastustaja tekee yhden tai monta onnistunutta suoritusta, niin miksi sitä pitää katsoa kateellisena kun siitä voi myös aidosti iloita?

Mun mielestä tuo nyt sotii vähän omaa peliäsi vastaan. Sinähän nimenomaan olet aidosti iloinen toisen epäonnistumisesta? Juuri sanoit nauravasi toisen mokalle...Sehän on kääntäen ilostumista toisen onnistumisesta.

Ja totta, kun oma peli ei suju hyvin, joskaan ei huonostikaan, olen aidosti mielissäni kun joku heittää hyvää kierrosta. Sitä samaistuu toiseen, ja alkaa toivoa onnistumisia kuin itselleen konsanaan.

Kun oma peli on kuraa, niin ei oikein jaksa innostua mistään. Se on paha se, kun pitäisi vain unohtaa kurat ja pelailla, tsempata muita ja ehkä vähän itteäänkin.

[poimis]

hyvät heitot ei ratkase, vaan huonot.

Paljastetaanpa vielä yksi "salaisuus" pitkien kisojen pelaamisstrategiaan: ensimmäisellä kierroksella et voi kisaa voittaa, sen sijaan voit menettää pelin.

Seuratkaapa Kentsun, Jesperin ja muiden superäijien sijoituksia kisan aikana : lähes poikkeuksetta heidän sijoitus nousee kierros kierrokselta. Hyvin usein ekan kierroksen jälkeen kisaa johtaa joku yllätysnimi - joka sitten lopputuloksissa voikin olla hyvin kaukana.

Ensimmäisen kierroksen aikana ei kannata gamepläniä tehdä sen mukaan, että pelaan täydellisen kierroksen. Pitää pelata itsensä vain riittävän hyviin asemiin. Yrittämällä superkiessiä voi tippua todella kauas, mistä nouseminen on mahdotonta.

[Antero]

Miksei voisi vain yrittää pelata rennosti ajattelematta muiden onnistuneita suorituksia? Kun keskittyy vain omaan peliin ja hyvään fiilikseen, niin peli sujuu helpommin.
Jos vastustaja tekee yhden tai monta onnistunutta suoritusta, niin miksi sitä pitää katsoa kateellisena kun siitä voi myös aidosti iloita?

Mun mielestä tuo nyt sotii vähän omaa peliäsi vastaan. Sinähän nimenomaan olet aidosti iloinen toisen epäonnistumisesta? Juuri sanoit nauravasi toisen mokalle...Sehän on kääntäen ilostumista toisen onnistumisesta.

Kyllähän minä nauran makeasti vahingoniloisena(kin), mutta ei se poista sitä tosiasiaa, että iloitsen myös toisen onnistumisista. En ehkä näytä sitä samalla tavalla, mutta aika usein kuulen itseni kehuvan jonkun toisen suoritusta. Älä siis Jaani yleistä.

[jone]

Muistakaapa sitä yhtä onnetonta ampujaa olympialaisissa. Kaveri räiskii
"kymppejä" koko päivän ja vika kuti = 6 olisi riittänyt kultamitalliin ja
kaveri vetäsee nelosen. Suomen kiekkojengin hyytyminen ruotsille
5-1 tilanteesta kotona 5-6 tappioon, CL finaali -99? Bayern-Manu ja
sakujen viimehetken romahdus. Esimerkkejä löytyy niin paljon, kun
jaksaa kirjoitella ja vielä aivan sieltä maailman huipulta. Miten
amatöörit ei romahtelisi, jos kerran kaverit, jotka työkseen urheilee
romahtelee samalla lailla ? Kuten täältäkin palstalta on saanut lukea,
niin kaikki joskus urheilleet tietävät moniakin hyviä keinoja itselleen,
joten salaisuuksia ei ole. Pitää ymmärtää, että löytää itselleen mitä
lääkkeitä hyvänsä, niin se ei poista sitä faktaa, että romahduksia on
jälleen edessä Ehkä paras keino, mitä täällä ei ole vielä esitetty,
olisi se, että antaa itselleen luvan romahtaa, jos niin pitää käydä.
Senjälkeen, kun se romahtamisen pelko poistuu, niin voi jopa olla,
että näin kävisi harvemmin.

Valmennan nuorille pojille myös futista ja sitä kautta olen käynyt
aika monilla eri luennoilla + valmentajapäivillä, joissa on myös
käsitelty henkistä puolta. On huomattu, että nuoret urheilijat, siis
alle 13v-14v ei romahtele. Syynä tähän pidetään sitä, että he
leikkivät, eivät pelaa. Joten tätä ajatusmallia pitäisi tietenkin pyrkiä
siirtämään myös vanhempiin urheilijoihin. Tarkoitan sitä, että
kun lähtee rundille, niin pitäisi pystyä itselleen vakuuttamaan,
että nyt lähdetään pitämään hauskaa, ei niinkään kilpailemaan.
Ottelupäivä (frisbee kisa tms.) pitäisi olla juhlahetki, jota ei saa
pilata "verenmaku suussa kilpailemalla".

Itselläni ei ole pienintäkään kompetenssia neuvoa ketään tässä
lajissa, mutta nämä ovat niitä asioita, joita on tullut vastaan
"viisaampien suusta" eri koulutuksissa.

[Tee8mu]

Jos minulla on jokin henkinen vahvuus, on se siinä, että en pysty syyttämään mitään ulkoista tekijää omista virheistäni. En myöskään anna minkään häiritä itseäni; ei haittaa, vaikka joku viheltelisi Kwai-joen siltaa putatessani tai jonglööraisi kiekoilla korin takana.

Tuo on todella hyvä juttu ja mielestäni kiinni vaan omasta asenteesta. Valitettavasti on tullut törmättyä pelaajiin, joiden keskittyminen on aina jostain ulkoisesta tekijästä kiinni... On tietysti kohteliasta olla viheltelemättä ja jonglööraamatta kierroksen aikana, mutta väittäisin, että 95 prosentissa tapauksista epäonnistuminen on täysin oma vika. Muita on vaan niin pirun helppo syyttää. Jos näin on, niin reippaasti vain peilin eteen, itse etunenässä...

[Erno]

En myöskään anna minkään häiritä itseäni; ei haittaa, vaikka joku viheltelisi Kwai-joen siltaa putatessani tai jonglööraisi kiekoilla korin takana.

Alan treenaamaan Kwai-joen sillan tunnaria. Palataan seuraavissa kisoissa.

[Jani]

Alan treenaamaan Kwai-joen sillan tunnaria. Palataan seuraavissa kisoissa.

Joo, samassa poolissa ollaan kuitenkin jossain vaiheessa. Joskus opiskeluaikaan minua pyydettiin viheltämään lentopallomatsia. Vältyin, kun sanoin osaavani viheltää vain Kwai-joen siltaa.
Mutta onhan tämä ihme touhua, kun samankin päivän aikana voi kiekko irrota kädestä aivan eri tavalla. Siis vaikka ei olisi kisakaan käynnissä. Kropula ei vain toimi aina samalla tavalla. Heittäähän Pitkämäkikin silloin tällöin taivaisiin. Siihen on vaikeampikin löytää apuja kuin psyyken ongelmiin.

[maTTi]

mä väitän että kaikki on loppujen lopuksi kiinni itsevarmuudesta. jos pelkää että jotain tapahtuu ni se todennäkösesti myös tapahtuu tai sitten peli kärsii tosipaljon siitä että varoo liikaa.

Kyllä, ei vaan voi kuin nyökytellä ja hymistellä kun lukee näitä juttuja
Erittäin hyvää läppää vaihteeksi!

Riston juttuun vielä lisäys: tuo varomisjuttu, se vain on niin että juuri se mitä varot, tapahtuu koska kun tuijotat sitä väylän ainoaa puuta tai alarautaa tai ob-narua niin itseasiassa huomaamattasi tähtäät juuri siihen.

Vielä eräs juttu tuosta peliin asennoitumisesta.

Yksi lajiin (olennaisesti) kuuluva ilmiö on tilittäminen. Se on hauska tapa saada suolaa kierroksen aikana hankittuihin haavoihin. Toisten tilityksistä huomaa, miten erilaisia ajattelutapoja on pelata ja analysoida omia virheitään.

Esimerkkinä "tyhmät neloset". Siis mitkä? Tyhmiä ne ovat silloin, jos on lähestynyt vasurin bärellä ja putannut jalkojen välistä. Aivan kuin peliä hallitsisi jokin itseä korkeampi voima, jumalan käsi, joka blokkaisi suoria putteja ja kauhoisi täydellisiä avauksia OB:lle ja pusikkoon. Kyllähän se harmittaa jos ottaa lyhyeltä väylältä nelosen, vaikka muu pooli ottaisi kakkoset, mutta minkäs teet. Pelasit juuri niinkuin osasit sillä hetkellä. Mutta että turha, tuskin se tahallista oli. Juuri tämäntyyppisestä ajattelusta pitäisi päästä eroon. Eivät ne "helpotkaan" väylät itsestään kakkosia anna, kyllä ne täytyy ottaa vaikka olisi miten treenannut. Ja meneehän niitä kolmen metrin putteja välillä ihan tilastollisesti ohi, ei niitä kannata ottaa itseensä. Kuten joku aiemmin sanoi, tekeväthän superäijätkin mokia, jopa "helpoilla" väylillä tai "varmoista" paikoista.

"Helpoista" virheistä ja "turhista" nelosista ja oobeista pitäisi huomata omat virheensä. Sössityn lyhyen lähestymisen tai "varman" ylärautaputin jälkeen pitäisi vaan tajuta, mikä siinä nyt meni pieleen. Sen kun oppisi, niin silloin sitä vasta kehittyisi. Harvemmin syy on höpöttävässä poolikavereissa tai vinoissa ketjuissa, niitä on vain niin helppo syyttää kun oma suoritushan on niin pirun täydellinen (yea right). Harjoittelusta on (kuulemma) apua varsinkin siihen, että sen oman suorituksen löytäminen tosipaikassa löytyy selkärangasta, ei päästä. Kun osaisi, ei tarvitsisi liikaa ajatella, voisi vain keskittyä pelaamiseen eikä itse suoritukseen.

Poolikavereilta voisi enemmän kysellä kierroksen jälkeen omista virheistään. Siitä voisi hei oikeasti olla apua! Kaverit ovat nähneet jokaisen heittosi kierroksen ajan ja vieläpä eri kulmista. Nykyisin laji on ehkä liikaakin yksilölaji, jossa toisen neuvominen on yhtäkuin toisen aliarvioimista ja isku vyön alle. "Mitä sinä siinä käyt neuvomaan, kyllä minä kuule tiedän, olenhan sentään pelannut jo 8 vuotta" (...väärin, lyönyt 8 vuotta päätään seinään samojen ongelmien kanssa kun ylpeys ei anna periksi kysyä neuvoa... who, me? )

No tulihan ripitettyä ja toisteltua muiden hienoja ajatuksia...sainpahan itselleni listattua omat heikkouteni, ehkä pääsem tästä uuteen alkuun

Ps. pääsin ala-asteen musiikkiluokalle soittamalla nokkahuilulla Kwai-joen sillan tiedän mitä pakkaan bägiin seuraaviin kisoihin.

[Jaani]

Muistakaapa sitä yhtä onnetonta ampujaa olympialaisissa. Kaveri räiskii "kymppejä" koko päivän ja vika kuti = 6 olisi riittänyt kultamitalliin ja kaveri vetäsee nelosen.

Ja Ateenassa sama kaveri roiskaisi viimeisen, varman sinetin voitolleen, kaverin tauluun ja tippui mitaleilta. Mutta mitä tuo samainen herra teki kisan jälkeen? Ei laittanut pistooliaan myyntiin, ei lopettanut lajia, ei kiukutellut...sanoi ottavansa oluen. Se on tosiurheilijan vahvuus. Se, että osaa ottaa iisisti, vaikka mokaileekin. Siihen kun pääsisi.

[Jaani]

Täähän on loistava ryhmäterapiaketju!