Monsterilla oli loistavat esimerkit siitä, miten fysiikkaa ja motoriikkaa voi ja kannattaakin kehittää muunkinlaisen treenin ohella. Mä havaitsin aikoja sitten, ettei mulla ole tarpeeksi voimaa ja koordinaatiokykyä pystyäkseni heittämään edes levänneenä aina siten kuin pää käskee. Ei tarvinnut mennä edes täysille tehoille. Silloin heitin joten kuten toistettavaa ja kontrolloitavaa heittoa noin 70 % tehoilla senaikaisista paljon pienemmistä tehoista. Nykyään rajoitan kontrolliheitot max. 80 %, kun protonin mainitsema 90 % on jo hajoavaa tavaraa tekniikaltaan joinakin päivinä ja lähes aina väsyneenä.
Mulla on kilpauintitausta. Vesi kelluttaa niin, että ruumis on efektiivisesti jotain 6 kertaa kevyempi kuin maalla. Siksi tasapainolihakset eivät voimistu samalla tavalla kuin maaurheilijoilla ja koordinaatiokykyä ei paljon pääse kehittämään muualla kuin käsissä ja jaloissa. Sellaisilla liikeradoilla ettei niistä aina ole iloa fribailussa. Kun heittäminen on pirusti hauskempaa kuin jumppa yms. sarjatuliheittämistä täysillä tulee tehtyä. Motivaatio on avainsana mulle. Revitelty kenttätreeni on minun terveydelleni ja kunnolleni parempi kuin tekemätön jumppa. Nivelien muljahtelun toivottava tuleva eliminointi tulee kaukana takana infrastruktuurin ja _työelämävalmiuksien_=palkan hankinnassa. Jos kerran puuttuva terveys syö työkykyä ja tuloja, arvatkaa, onko järkeä himmailla kenttätreenissä tai joka kerta kiessilläkään, kun on bigger fish to fry? On järkeä vain, jos katsoo kapeasti heittelyä. Riuhtomisessa ei olisi järkeä, jos se olisi ainoa treenin kohde, paitsi räjähtävyyden kasvattamisessa ja se on selvästi onnistunut.
Montako kertaa ja miten selvästi pitää sanoa, että treenaan muitakin tapoja heittää kaikilla tehoilla? Ja suositan kaikille kontrolloitavan tehon treenejä sekä kaikkia ali sen meneviä tehoja ylitehojen treenauksen ohella. Vain yli mukavuusrajan menemisellä voi löytää ongelmakohtia, joihin voi yrittää pureutua.
Minulle löydökset ylitehoilla juoksemisesta ja heittämisen _yrittämisestä_ , ei puhtaasti onnistuen ovat edellämainittujen lisäksi aitoja tekniikkaongelmia. Kuten liian pitkä viimeinen askel, kun kovaa juostessa tulee väksisin tietoisesta eliminointiyrityksestä huolimatta tapahtuva tukijalan nostaminen lantiosta kohti kohdetta, kun rintakehä osoittaa 90 astetta vasemmalle kohteesta. Ihan sama, miten etukäteen mielikuvaharjoittelen ja yritän tarkoituksella kiristää lantion lihaksia, ettei jalka liikkuisi vapaasti kohti kohdetta. Sinne vaan menee aina, jos en yritä lähes potkaista taakse ja kaatua nenilleni, jos vahingossa onnistun lyhentämään askeleeni, kun silloin usein menee liian lyhyeksi vauhtiin nähden ja lantionivelen liikerata loppuu kesken -vaarallista. Yksi tärkeä havainto on se, ettei mulla ole tarpeeksi nopeat jalat ja varsinkin vasemman jalan ponnistusvoimassa puuttuu räjähtävyyttä ja voimaa. Se vaatisi pomppimistreeniä ja muuta plyometristä treeniä, mutta toistaiseksi rikkinäinen nilkka on estänyt sen. Siihen saattaa tulla tälle kaudelle muutos, kun löytyi väärin kuntoutuksesta johtunut ongelma ja treeniohjelma aliliikkuvalle nilkalle. Eli nyt tuli motivaatiota tehdä sitä tylsää jumppaa, kun terveys ja työkyky nousevat toivottavasti normaalille tasolle. Vähänkö muuttuu tulevaisuudennäkymät, jos pääsee invalidista lähes normaalille tasolle? Ehhehe!!!!
Jalmar mä tiedän, mitä sä ajat takaa ja mä olen puoliksi samaa mieltä, mutta toivottavasti ylläoleva vähän aukaisi syitä siihen, miksi olen myös osin eri mieltä. Mä lähden treenausfilosofiassa siitä, että pitää pitää treenaaminen mielenkiintoisena, jotta sitä tulee tehtyä ja ajatukset fokusoituna tavoitteeseen. Siinä pitää välttää rutiineja, joten treenaustapoja on välillä maustettava ja vaihdettava, jottei mene tylsäksi pakerrukseksi. Siitä syystä ja fysiikan normaalitasolle pääsypyrkimyksestä johtuen ravaan välillä tarkoituksella all in meiningillä tahallaan väärässä paikassa ja tietysti väärällä tavalla. Koska mulle on tärkeämpää terveyden parantaminen kuin lötän pistäminen mukille. Mä olen imenyt paskaa päivittäin vuodesta 1999 asti ja mä en näe täysin tervettä päivää ilman kehitystä lääketieteessä. Mun elämäni laatu on nätisti sanottuna rajallista tuosta lähtien. Siinä on oppinut rajojansa terveyden pakottamien raamien sisällä. Olen tarkoituksella mennyt raamit kaulassa, jotta pääsisin parantumisissani useista vammoista niin pitkälle, ettei ne haittaisi siviilielämää ja urheilua. En usko, että mulla on mahiksia päästä niin pitkälle, etteikö työhön tule rajoituksia terveyden puutteesta. Yrittää aion ja paljon on työtä jäljellä. Siksi mun on ihan turha kuvitella, että pelkällä lajin vaatimusten mukaisella kontrolloidun tehon treenaamisella ja pelaamisella kunto nousisi riittävästi. Kun fribailu ei minun tehoillani ole niin hirveän rasittavaa, on terveysvaikutusten aikaansaamiseksi ylitettävä pelaamisen vaatimat rajat, jotta tärkeämpi tavoite olisi saavutettavissa.
Jos joskus pääsen sellaiseen fyysiseen kuntoon, että musta olisi kilpaurheilijaksi tässä lajissa, se on vain bonus mulle. Mua voi kutsua kuntourheilijaksi. Voihan sitä toki toivoa kehittyvänsä kilpaurheilijaksi, mutta en uskalla edes haaveilla sellaisesta. Kun ei tavoittele kuuta taivaalta, ei kapsahda niin helpolla katajaan. Mulle ei ole realistista treenata kuten huippu-urheilija. Olisin nopeasti sairaalassa, siksi treenaan rajatusti rasittavalla tavalla. Onnekseni fribailu ei ole niin rasittavaa, ettei paikkani kestäisi siinä yli kontrollin tehoilla riekkumista. Keskittykää te vaan heittämiseen, mä pyrin joskus pääsemään sille tasolle, ettei tarttee enää riekkua, vaan voisi treenata heittämistä pääasiana kuten muutkin. Olisi kiva treenata jollain tehokkaammalla tavalla, jotta kuntoni ja terveyteni nousisi sille tasolle, ettei se aiheuta 8 heiton vaihteluita niillä kierroksilla, joilla yritän heittää oikeaoppisesti kontrolloitavilla tehoilla tarkasti ja toistettavasti kompromissittomalla tekniikalla. Sillä tiellä olen vielä alussa. YMMV ja jauhelihasta ei urheilijaa tule helpolla, joten treenien pitää heijastaa sitä, mitä on mahdollista tehdä. Siksi luon pohjaa mahdolliselle kilpaurheilijauralle myös lajin vaatimusten mukaisilla kontrollitreeneillä. Kun realistiset odotukset ovat vähäiset, ei ole vielä aika treenata lajin tavoitteiden mukaisesti päätapana. Se tulee, jos sen aika tulee. Sitä odotellessa pitää luoda pohja edes yhden kierroksen kisakunnossa kestämiseen. Mulla riittää kärsivällisyys odottaa, kun sitä on pakko ollut kehittää 13v.
Jos ette usko fysiikkani pettävän niin pahasti, ettei ole järkeä keskittyä muuhun kuin kunnon kohotukseen, kokeilkaapa teipata ranteenne ensin vastapäivään kiertyneeksi yhteen heittoon, ilman teippiä seuraavaan ja myötäpäivään kääntyneeksi lopuksi. Sen jälkeen yrittäkää eläytyä siihen iloon, mitä tulee siitä, että koskaan ei voi tietää etukäteen, mitä tapahtuu ja millainen päivä on. Ja että joinain päivinä porkkanaa heilutetaan nenän edessä niin, ettei tule yhtään ongelmaa ja toisina päivinä tuntuu vielä paremmalta ja ilman mitään varoitusta muljahteluita tulee. Joka kerta eri suuntaan ja eri määriä, joten ei voi edes ennakoida ja muuttaa odotettuun virheeseen ennakoivaa vastaliikettä, jotta lopputulos olisi haluttu. Ja sitten on ne huonot ja enemmän huonot päivät. Kivusta viis, siihen on totuttu, mutta henkiseen kipuun mikä tulee suorittamisesta järjen poistumisessa, kun joku vetää joka kerta maton jalkojen alta ei totu. Uskokaa huviksenne, ettei tuollaisesta tule mitään ja pohja putoaa pois kisailumahiksista. Tuo apina on saatava vaikka väkisin pois niskasta ennen kuin voi edes treenata tosissaan kisailua. Siksi tappelen ensin kovinta ikinä vastaantulevaa vastustajaa vastaan ensin. Siis terveyteni puutetta.
Ei kontrollin puute ole ongelma. Kontrollin oppimisessa ei tulee rajaa vastaan ennen kuin osuu jokaisella draivilla, jolla pituus korin korkeudella riittää yhdellä heitolla koriin. Kun tuohon tarvitaan robotti, en ole huolissani muista pelaajista. Kun rataakaan vastaan on turha tapella, kun se on sama kaikille, oikeasti haastava vastus on ihon alla. Kivaa olla, kun on aivon ja käden välissä satunnaisgeneraattori vääntämässä kättä ihan eri paikkaan kuin mihin tietää sen haluavan menevän ja käskee sen menevän. Laittakaa mut teelle maailmanlistan ykköstä vastaan ja voitan hänet väkisin vahingossa silloin tällöin yksittäisellä väylällä. Vammojeni yli pääseminen aina joka kerta on vähän hankalampaa saavuttaa. Sitten voi ruveta miettimään ja treenaamaan noita kevyempiä vastustajia voittamista ajatellen. Siis päätoimisesti ainoana metodina ja tavoitteena. Sitä odottaessa on ainakin muille hyödyllistä tarpoa suossa dark sidellä, jotta saa perspektiiviä ja voi toivottavasti auttaa muita välttämään terveysongelmia. Jos eri perspektiivistä ja kokemuksista on muille hyötyä heittämisenkin tai treenaamistapojen valitsemisen suhteen, aina parempi.
Tälläinen lyhyt esitys. Enemmänkin olisi perusteluita, mutta toivottavasti tuli näytettyä, että ei ole ihan tiedon tai ymmärryksen puutteesta kiinni se, etten tallaa samoja polkuja kuin muut. Enkä edes puhtaasti omasta halusta tai valinnoistani johtuen
Minun puolestani tämä filosofointi saa tästä aiheesta jäädä tähän, mieluummin keskityn heittotekniikkaan tässä ketjussa. En myöskään viitsi yrittää tämän enempää vakuuttaa ketään mistään sanomisestani. Ei ole multa pois, jos joku luulee, etten olisi ajatellut hommia pohjamutia myöten.
. Nopeata vaiko hyödyllistä???
) Niin putissa kuin draivissakin.